Karstulan kesäteatterin historiaa 2007-2010

Kesäteatterin synty

Karstulan kesäteatteri sai alkunsa yhdellä automatkalla Tampereelta Helsinkiin, jossa Ville Virkkunen ja Janne Vakio pohtivat kesäteatterin perustamista. Tästä reissusta meni aikaa noin kuukausi, kun Ville ja Janne tapasivat uudestaan. Siinä tapaamisessa päätettiin ruveta etsimään sopivaa paikkakuntaa kesäteatterille. Etsimisestä tuli haastava, koska aivan selkeää ykköspaikkaa ei tahtonut löytyä, vaan jokaisessa oli jotain, joka ei sopinut meidän kuvioon.

Kunnes eräs perjantai Karstula nousi esiin keskusteluissa ja siltä istumalta Ville Virkkunen otti yhteyttä Karstulan kunnan kulttuurisihteeriin Seppojuhani Ruotsalaiseen, joka neuvoi kääntymään Wanhojen Wehkeitten puoleen. Näillä puhelinsoitoilla teatteri oli löytänyt kodin, jolloin sovittiin että teatterimme viettää ainakin seuraavat viisi kesää Wanhoissa wehkeissä. Tämän jälkeen perustettiin teatterille taustayhdistys, joka kantaa nimeä Kulttuuriyhdistys Ryhmä-07 ry. Vuoden 2007 kesäteatteri oli menestys! Karstulan kesäteatteri keräsi heinäkuun Emmauksen tiellä -näytelmän esitysten aikana 3863 katsojaa. Tavoitteena oli 2200, joten se rikkoutui hienosti!

Juttuja ja kritiikkejä kesäteatteri tuotoksista

Oletko hölmömpää kuullut??

Karstulan kesäteatterin Hölmöläiset ensi-ilta 1.7.2007.

Hölmöläistarina tiedetään. Silti nekin ovat sellaisia kansanperinteitä, että ne on syytä siirtää aina uuden sukupolven tietoisuuteen. Karstulan kesäteatteri Hölmöläiset tekee juuri tätä kunnioitettavaa työtä: lapsille tarkoitettu näytelmä perehdyttää hölmöyden perusteisiin ja tekee sen ihan omalla viehättävällä tavallaan.

Valopäiden valopussi ohjaaja-käsikirjoittaja Ville Virkkunen on rakentanut irrallisten hölmöläistarinoiden ympärille jonkinlaisen kehyskertomuksen huijarista, konsultti Susi Ketusta (Niina Pekkanen), joka kiertää kyläläiseltä toiselle myymässä yhtä sun toista tarpeetonta. Hän myy yhdelle läpinäkyvät muovipussit valon sisälle kantamiseksi, toiselle puhelinkopin juorusuojaksi ja kolmannelle älykalaa tonnilla.

Onneksi kylällä sattuu pyörähtämään myös perinnetutkija Saima Peipponen (Jutta Lehtinen), joka huomaa Susi Ketun ikävät aikeet ja ryhtyy vastatoimiin. Karstulan kesäteatterissa esitys on riittävän yksinkertainen nuorempienkin lasten ymmärrettäväksi, minkä lisäksi mihinkään yksittäiseen kohtaan ei jämähdetä liian pitkäksi aikaa; esitys kulkee rivakasti eteenpäin ja päättyy juuri, kun pitääkin eli noin puolentunnin kohdalla. Esiintyjät ovat selkeäsanaisia ja hyvin sujuvia. Lehtinen tempoilee, riuhtoo ja elehtii kaiken muunkin tavoin sen verran paljon, että katsojien mielenkiinto pysyy esityksen tapahtumissa vaivatta. Myös kaikki nuoret esiintyjät näyttelevät ihailtavan sujuvasti. Esitys onnistuu olemaan myös hauska. Hölmöläiset ovat vaivatonta, kevyttä ja lapsia ajatellen tehtyä lastenteatteria, jota kannattaa käydä vilkaisemassa, jos Karstulan suunnalla liikuskelee. (Teemu Salohalme Keskisuomalaisessa 3.7.2007).

Armotonta, villiä maalaiskomediaa

Karstulan kesäteatterin Emmauksen tiellä ensi-ilta 17.7.2007 WW-ulkoareenalla.

Emmauksen tiellä -elokuva oli Markku Pölösen rohkeaa kokeilua vuosituhannen alussa. Näytelmänä se sai kantaesityksenä vasta parivuotta sitten. Karstulan kesäteatterin ihmiset ja tukijat tarttuivat haasteeseen. Kulttuuriyhdistys Ryhmä–07 pumpattiin kasaan pelkästään kesäteatteria esittämään. Ryhmä koostuu Salattujen elämien tutuista kasvoista yhdistettynä paikallisiin voimiin. Elokuvan tavoin nyt ei ole tärkein juonen kulku, vaan ihminen haaveineen ja pettymyksineen; viha, suru, menetys, toivo paremmasta, tieto että on hengissä, että joku tulee ja pelastaa; joku tulee vierelle, ymmärtää, vaikka asianomainen on sokaistunut sitä heti näkemäään. Kuten kahdelle opetuslapselle kävi tiellä Emmaukseen, paikkaan, joka oli 60 vakomitan (n. 2 tunnin kävelyn?) päästä Jerusalemista. Pölösen mieliaihe tuhlaajapoika palaa stadista kymmenen vuoden jälkeen kotiseudulleen. Rane (Ville Seivo), jolla sielu on kuin haulikolla ammuttu kurkkupönttö, tulee myymään kotitilaansa. Ei välitä, vaikka rakastava äiti vielä elää tilalla. Kauppoja ei töykeän Grynderin (Kielo Ollila) kanssa synny. Sen sijaan kylä alkaa elää olevien ja edesmenneiden hahmojen kautta täyttä elämää.

Rane, egosentrinen paskiainen, tapaa matkalla sillalle (jossa taksi odottaa) lapsuuden ystäviä, vihamiehiä, puolihulluja, menneisyyden puhuttelevia haamuja, luojalta enemmän tai vähemmän saaliiseen jääneitä. Koko sukurutsalta tuoksuva kylä valpastuu. Ohjaaja Ville Virkkunen on ovelasti jättänyt viitteitä dogmaelokuvan tyylistä. Katsomo on nyt käsivarainen kamera. Juuri kun vakuuttavasti roolinsa hoitanut Rane on päässyt viinan ja naisen makuun, hän kaikkien hämmästykseksi lähtee, tempaisee roolivihon taskustaan; ”Tässä sanotaan että lähtee pois.” Tai kun Eero Tommilan väkevästi tulkitsema Kuoppala tapaa vaimonsa muhinoinnissa, sen sijaan että iskisi heiluvan hankonsa kohteeseen, alkaa puhua tyyliin: ”Minulta kun tuntuu irtoavan paremmin…”

Sähellyksen keskellä ohjaaja antaa tilaa ajatuksille. Vaikuttava on pahoinpideltyn, lastenvihaaja opettajan linkkaus pois näyttämöltä, pahoinpitelijä istuu omalla hiekka-emmauksellaan: ”Älä sotke jumalaa tähän!” Onko isä sotasankari vai pelkkä unohduksen juoppo? Onko isän hairahduksella laajempaa merkitystä? Uusi veli, kiusankappale vai tunnesiteet palauttava inhimillinen olento? Arvi (Joona Mielonen) ja mopo. Mieleenpainuvaa. Kaikella on oma paikkansa. Paljon selviää, paljon jää auki. Näytelmä on sen verran vaikea, että äkkiporukan sitä ei kannata ohjelmistoon ottaa; voi seurata fiasko. Pelkillä sanaleikeillä, vitseillä ei kauas kanneta. Vahvat repliikit tasoittavat tien kuntoon. Tämä joukko onnistuu. Energiaa riittää katsomon perukoille saakka ketään sympaattista naistakaan liikaa kehumatta. Paakkilan mummo Volvon takaikkunassa yksi loistoveto. Munkkiniemen mustasurma, Emmi Parviaisen stadinslangi-Ella on sykähdyttävä hahmo, joka, kuten koko esitys, jakaa katsojia. Osa voi kauhistua, osa ihastuu henkilöihin, kieleen, hulluuteen, kokonaisuuteen. Jani Jalkasen viitteellinen lavastus jättää mielikuvitukselle tiloja. 60-ja 70-lukujen musiikki ajatuksella valittu, sopii sen ajan pakkomuuttoihin kaupunkiin ja takaisin. Ei missään nimessä kokoperheen ilottelu. Miedoillakin kasvatusmetodilla ehdotan K13 tai lähelle. (Risto Urrio Keskisuomalaisessa 19.7.2007.)

Kesä 2010

Karstulan kesäteatteri esittää heinäkuussa 2010 yleisön valitseman näytelmän Markku Pölösen Kuningasjätkän. Pääroolissa nähdään Sami Sarjula. Mukaan Karstulan ilotteluun saapuu myös kuusi uutta Salatut elämät TV-sarjan näyttelijää, joita ei Kartulassa ennen ole nähty. Ohjaajana ja dramatisoijana jatkaa Ville Virkkunen. Tuottajina toimivat Janne Vakio & Juha Manni.

Ensi-iltalauantai 3.7. klo 16.00 lähestyy

Teatterimme näyttelijät saapuivat Karstulaan heti juhannuksen jälkeen. Suuri työ oli vielä edessä: näytelmä oli harjoiteltu jo keväällä mutta eri tiloissa. Nyt Wanhojen Wehkeiden areenalla asemat olivat muuttuneet sekä ääntä piti käyttää huomattavasti vahvemmin. Ensi-ilta on jo siis ovella olethan varmistanut lippusi kesän iloitteluun! Lippumyynti on alkanut hyvin viime vuoteen verrattuna, mutta tilaa löytyy vielä kaikkiin näytöksiin.

Karstulan kesäteatteriin kuusi uutta Salatut elämät -sarjan näyttelijää

Karstulassa kesäteatteria vuodesta 2007 alkaen tuottanut teatteriryhmä uudistaa näyttelijäkaartiaan. Uusina tähtinä Karstulassa nähdään tulevana kesänä Peppi Puolakkaa näyttelevä Sara Säkkinen, Heidi Aaltosta näyttelevä Venla Savikuja, Oona Kivirantaa näytellyt Sara Lohiniva, Niko Vainiota näyttelevä Lari Laurikkala, Miro Holmia näytellyt Patrick Borodavkin sekä pian ruutuun tärähtävä Jiriä esittävä Mikko Parikka. Vanhaa kaartia Karstulan kesässä edustavat Sannamaija Pekkarinen ja näytelmän pääroolin näyttelevä Sami Sarjula.

Karstulan kesäteatterin kesän 2010 näytelmän saivat katsojat päättää. Äänestyksen ylivoimainen voittaja oli Markku Pölösen Kuningasjätkä. Näyttelijävalinnoista vastanneet tuottajat Janne Vakio ja Juha Manni ovat hyvin tyytyväisiä saadessaan kuusi uutta energistä nuorta kesäkarstusiksi. "En olisi voinut toivoa parempaa ryhmää! Kaikki ketkä olemme saaneet mukaan ovat osoittaneet olevansa erittäin motivoituneita tekemään kovasti töitä saavuttaaksemme lähes kaikkia viihdyttävän kesäteatteriesityksen." Janne Vakio tuulettaa.

Tukkipoikien kimurantti lemmenrata

Käsiohjelma tietää kertoa, että Karstulan kesäteatterissa esiintyy tämän kesän produktiossa peräti kuusi Salkkarien tv-tähteä! Edessäni olleet rouvat selostivat esityksen aikana ääneen toisilleen tarkalleen, keitä nuo kuuluisuudet ovat, joten nyt minäkin heidät tunnistan. Hmm... Esitys on kasattu pystyyn vajaassa viikossa monien vastoinkäymisten keskellä. Hätäilyä tuskin kannattaa minään ansiona pitää, vaikka se panostamisesta jotain hyvää kertookin.Näyttämö on täynnä nuorta energiaa. Intoa ja fiilistä löytyy jaettavaksi koko yleisölle. Tukkilaismaailma lienee kovin outo esittäjille itselleen, mutta hyvin puuhakasta ja toiminnallista actionia tukkien ympärille aikaan saadaan.

Maanantaina harjoitusten alkaessa ei tiedetty edes, kuka esityksen ohjaa - eikä nimi käynyt selväksi käsiohjelmasta vieläkään. Sanon siis vain, että ohjaaja on saanut kohtaukset toimimaan, siirtymät ovat saumattomat ja esityksen rytmi mainio. Tunnelmatkin vaihtuvat vakavasta iloiseen, jopa hupaisaan, vaivatta. Markku Pölösen käsikirjoittama Kuningasjätkä kertoo Karstulassa miehisyydestä. Niin kokematon isä (Lari Laurikkala) kuin häntä tukkitöihin seurannut poikakin (Noora Leppänen) etsivät paikkaansa järeiden miesten yhteisössä, jossa jokainen ukko koetellaan fyysisesti ja henkisesti. Änkyrä-äijä (Patrik Borodavkin) luottaa epäonnisesti rahoihinsa siinä missä symppis kuningasjätkä (Sami Sarjula) taistelee naisesta reiluudellaan ollen samalla hyvänä tukena muille. Sara Säkkisen viehkeästi esittämä Hilkka saa niin ikään miesten sydämet sykkimään. Mehevimmän naisroolin tarjoilee kuitenkin Sannamaija Pekkarinen tiukkana leskenä.

Hyvin toimivan esityksen näyttämöllä nähdään hulppeaa menoa, joka sopii mainiosti koko perheelle. Ainoastaan toinen näytös on dramaturgialtaan kömmähtänyt: esitys päättyy kuin seinään ja jättää töksähtäneen jälkimaun. Se olisi pitänyt valmistella paremmin, jos ei muuten niin kiteyttävällä yhteislaululla. (Jorma Pollari Keskisuomalaisessa 4.7.2010.)

Kuningasjätkän tiimoilta

Minä olen maanviljelijäsuvun turmeltunut vesa. Sukumme on viljellyt maata Hirviniemellä, Pohjois-Karjalassa yli 300 vuotta. Elimme aika kaukana keskuksista, sähkötkin tulivat meille vasta kun olin neljäntoista. Minun nuoruuteni taide-elämyksiä olivat kirjat ja radiokuunnelmat, sillä televisio ei tullut ensimmäisenä sähkön mukana. Ensimmäinen toiveammattini oli osuuskauppias! Saisi kuskata tavaroita ympäriinsä pakettiautolla. Sitten halusin tutkimusmatkailijaksi ja leijonanmetsästäjäksi. Ensimmäinen järkevä (lue: huuhaa) toive oli tulla teatteri- tai elokuvaohjaajaksi. Koulussa olin hyvä piirtämisessä ja luovassa kirjoittamisessa. Tein sarjakuvia, animaatioinakin

Ensimmäinen työpaikka oli kotitila, tottakai. Työn tekeminen aloitettiin jo varhain. Ensimmäinen palkallinen työ oli Pohjois-Karjalan Uittoyhdistyksessä, jossa työskentelin uittokaudet 16-vuotiaasta 21-vuotiaaksi, joka kesä. Työt alkoivat jäiden lähdettyä ja jatkuivat syksyyn. Se oli minun yliopistoni. Opin sieltä enemmän ryhmädynamiikasta kuin olisin kai missään muualla voinut. Hahmoja oli monenlaisia. Vanhoilta tukkijätkiltä opin senkin, miten Suomi on vuosikymmenien aikana muuttunut.

Äiti istutti minuun tulevaisuuden optimismin. Ragni Malmsten lauloi vuosia sitten Mummon räsymatosta jotenkin niin, että ”jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei niin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois...” Asun Selkien kylässä, Pohjois-Karjalassa. Täältä näkyy kauas, ainakin 30 kilometriä, 180 asteen panoraamassa. Saan kotikuistilta katsoa Pielisjoen kimallusta.

Joskus Kuningasjätkän kuudennen ja seitsemännen käsikirjoitusversion välissä kirjoitin elokuvasäätiöön kirjeen: Tukkilaiselokuva. Miksi tämä kansallinen aihe, epookki? Miksi John Ford tuhlasi koko elämänsä tekemällä lähes pelkästään elokuvia maansa lehmänhoito- ja ratsuväkimenneisyydestä? Onko sillä väliä kuljetetaanko nautoja vai tukkeja? Eikö suomalainen todellisuus kelpaa? Onko tango kansallisena hirttäytymismusiikkina jotenkin "pöterömpää" kuin blues? Eikö savolainen käy neekeristä? Onko verevä, runsas ja kansanomainen meininki vähäarvoisempaa kuin kuivakas ja viileä "ART"? Onko omakohtaisuus ja henkilökohtainen suhde aiheeseen kirous? Jos on, munilleen menee.

Kuningasjätkä elokuvassa ja näytelmässäkin on pitkiä monologeja, tarinoita. Vain yksi on omilta uittokesiltä muistiin pantu Hanneksen tarina. Elokuvassahan sen esitti upeasti Esko Nikkari. Uittotyömaalla sen kertoi minulle omana kokemuksenaan Hannes Kuronen. Oli elämänsä tukkijätkänä touhunnut mies, ikänsä puolesta jo vanhainkotiin kuulunut. Hänelle ei kukaan vain kehdannut sanoa, että älä nyt enää tule tänne uitoille notkumaan. Hannes katseli kymppinä päältä kun me pojan kossit puurrettiin. Kaikki tauot Hannes kertoi tarinoita, iski rukkaset päällekkäin polvelle ja aloitti: - Aikonnaan oli tuolla... Vasta kolmantena kesänä alkoi nauha pyöriä uudestaan alusta. Olin ollut jo uittohommista poissa pari vuotta, kun sain kuulla Hanneksen kuolleen. Oli jäänyt keväällä, jäiden lähdön aikaan Joensuun Alkon eteen repussaan uudet kumiteräsaappaat ja pari pulloa Koskenkorvaa. Se oli vielä kerran tulossa uitolle.

Vuosituhannen alussa päätimme säveltäjä Vesa Mäkisen kanssa - silkkaa rahan ahneuttamme - muokata elokuvakäsikirjoituksesta musiikkinäytelmä teatterin lavoille. Jossakin vaiheessa projektia homma alkoi kiinnostaa oikeasti. Vesa sävelsi sydämeen käypää musiikkia ja minä kaivoin esille ennakkotutkimuksen aikaiset ja elokuvasta pois jääneet juonen käänteet. Lopputuloksesta olen nykyään sitä mieltä, että se kelpaa hyvinkin tekosyyksi tehdä näyttämöesitys, mutta sillä luvalla/ehdolla, että kunkin version tekijä, omaa harkintaansa käyttäen, tekee paikkakunnalle, murteelle ja näyttelijöille soveltuvan työn, tekee sen niin, että hyvä tulee.

Tähän loppuun haluan kertoa pienen tarinan, joka muutti elämääni elokuvan kuvauksissa: Kerran Kuningasjätkän kuvauksissa, Ilomantsissa, tulin kuvauspaikalle reilun tunnin muita edellä. Mieleni oli synkkä, koska aikataulun mukaisesti meidän piti kuvata parin tunnin päästä täysin tyynen veden pinna vaativia kohtauksia, mutta kohtalo oli laatinut harmikseni pilvipoutaisen ja tuulisen päivän. Pilvet liikkuivat vauhdikkaasti, samoin niiden varjot, jotka tekisivät kuvauksesta lähes mahdotonta valotuksen kannalta. Pahinta oli, että järven pinta karehti harmaana pienessä aallokossa. Ei sentään satanut. Mitään ei ollut tehtävissä, joten heittäydyin siihen rantaniitylle pitkään heinikkoon selälleni ja katselin taivaalla kiitäviä valkoisia pilviä. Lapsena olin aina rakastanut pilvien katselemista. Niiden muuttuvat muodot kiehtoivat minua loputtomasti, etenkin kun ne saivat mielikuvitukseni hurjaan laukkaan ja pystyin erottamaan taivaalla eläimiä laumoittain, ihmisten profiileja ja kaikenlaista muuta. Eikä aikaakaan, kun pilvet jo näyttelivät osaa jossakin päästäni kumpuavassa juonellisessa tarinassa.

Nyt makasin hiljaa ja koetin pinnistää aikuisen "taiteilijan" mielikuvitustani, saadakseni edes yhden pilven näyttämään joltakin muulta kuin valkoiselta vesihöyryltä; ei mitään. Kului varttitunti, puoli tuntia... Sitten kuin padon murtuminen; lapsuuteni pilvihahmot täyttivät hetkessä koko sen kaistaleen taivasta, jonka siltä paikaltani näin. Kyyneleet herahtivat silmänurkkiin. Ajattelin, että en vielä ole kuollut. Nukahdin niihin tunnelmiin melkein tunniksi ja heräsin vasta kuvausryhmän autojen ääneen. Kohottauduin istumaan. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet kadonneet. Järven pinta heijasti taivasta kuin virheetön peili. (Näytelmän kirjoittaja Markku Pölönen)

Karstulan kesäteatteri kiittää kaikkia katsojia, työryhmäläisiä ja auttavia karstusia hienosta kesästä 2010.

Kesä oli onnistunut. Yleisötavoite täyttyi hienosti kun teatterimme penkeille saapui yli 3000 katsojaa. Neljäs vuosi on nyt sitten tehty ja isoja muutoksia on tulossa myös ensi vuonna - teatterimme tulee toteuttamaan ensimmäisen koko perheen näytelmän historiassamme. Uusi näytelmä ja osa työryhmästä julkistetaan marraskuun 2010 aikana. Nyt on kuitenkin hyvää aikaa nauttia kesästä ja muistella Kuningasjätkän seikkailuja! Kiitos ja kumarrus - Karstulan kesäteatterin puolesta, tuottaja Janne Vakio.