Juttuja ja kritiikkejä kesäteatteri tuotoksista

Armotonta, villiä maalaiskomediaa

Karstulan kesäteatteri, ryhmä –07
Emmauksen tiellä.
ww-ulkoareena 17.7.2007

Emmauksen tiellä elokuva oli Markku Pölösen rohkeaa kokeilua vuosituhannen alussa. Näytelmänä se sai kantaesityksenä vasta parivuotta sitten. Karstulan kesäteatteri-ihmiset ja tukijat tarttuivat haasteeseen. Kulttuuriyhdistys ryhmä –07 pumpattiin kasaan pelkästään kesäteatteria esittämään. Ryhmä koostuu Salattujen elämien tutuista kasvoista yhdistettynä paikallisiin voimiin. Elokuvan tavoin nyt ei ole tärkein juonen, kulku vaan ihminen haaveineen ja pettymyksineen; Viha, suru, menetys, toivo paremmasta, tieto että on hengissä, että joku tulee ja pelastaa; joku tulee vierelle, ymmärtää, vaikka asianomainen on sokaistunut sitä heti näkemäään. Kuten kahdelle opetuslapselle kävi tiellä Emmaukseen, paikkaan, joka oli 60 vakomitan (n. 2 tunnin kävelyn?) päästä Jerusalemista. Pölösen mieliaihe tuhlaajapoika palaa stadista kymmenen vuoden jälkeen kotiseudulleen. Rane (Ville Seivo), jolla sielu on kun haulikolla ammuttu kurkkupönttö, tulee myymään kotitilaansa. Ei välitä, vaikka rakastava äiti vielä elää tilalla. Kauppoja ei töykeän Grynderin (Kielo Ollila) kanssa synny. Sen sijaan kylä alkaa elää olevien ja edesmenneiden hahmojen kautta täyttä elämää. Rane, egosentrinen paskiainen, tapaa matkalla sillalle (jossa taksi odottaa) lapsuuden ystäviä, vihamiehiä, puolihulluja, menneisyyden puhuttelevia haamuja, luojalta enemmän tai vähemmän saaliiseen jääneitä. Koko sukurutsalta tuoksuva kylä valpastuu. Ohjaaja Ville Virkkunen on ovelasti jättänyt viitteitä dogmaelokuvan tyylistä. Katsomo on nyt käsivarainen kamera. Juuri kun vakuuttavasti roolinsa hoitanut Rane on päässyt viinan ja naisen makuun, hän kaikkien hämmästykseksi lähtee, tempaisee roolivihon taskustaan; ”Tässä sanotaan että lähtee pois.” Tai kun Eero Tommilan väkevästi tulkitsema Kuoppala tapaa vaimonsa muhinoinnissa, sen sijaan että iskisi heiluvan hankonsa kohteeseen, alkaa puhua tyyliin: ”Minulta kun tuntuu irtoavan paremmin…” Sähellyksen keskellä ohjaaja antaa tilaa ajatuksille. Vaikuttava on pahoinpideltyn, lastenvihaaja opettajan linkkaus pois näyttämöltä, pahoinpitelijä istuu omalla hiekka- emmauksellaan: ”Älä sotke jumalaa tähän!”Onko isä sotasankari, vai pelkkä unohduksen juoppo? Onko isän hairahduksella laajempaa merkitystä? Uusi veli, kiusankappale vai tunnesiteet palauttava inhimillinen olento? Arvi (Joona Mielonen) ja mopo. Mieleenpainuvaa. Kaikella on oma paikkansa. Paljon selviää, paljon jää auki. Näytelmä on sen verran vaikea, että äkkiporukan sitä ei kannata ohjelmistoon ottaa; voi seurata fiasko. Pelkillä sanaleikeillä, vitseillä ei kauas kanneta. Vahvat repliikit tasoittavat tien kuntoon. Tämä joukko onnistuu. Energiaa riittää katsomon perukoille saakka ketään sympaattista naistakaan liikaa kehumatta. Paakkilan mummo Volvon takaikkunassa yksi loistoveto. Munkkiniemen mustasurma, Emmi Parviaisen stadinslangi-Ella on sykähdyttävä hahmo, joka, kuten koko esitys, jakaa katsojia. Osa voi kauhistua, osa ihastuu henkilöihin, kieleen, hulluuteen, kokonaisuuteen. Jani Jalkasen viitteellinen lavastus jättää mielikuvitukselle tiloja. 60-ja 70-lukujen musiikki ajatuksella valittu, sopii sen ajan pakkomuuttoihin kaupunkiin ja takaisin. Ei missään nimessä kokoperheen ilottelu. Miedoillakin kasvatusmetodilla ehdotan K13 tai lähelle.
Risto Urrio
Julkaistu Keskisuomalaisessa 19.7.2007

Oletko hölmömpää kuullut??

Karstulan kesäteatteri Hölmöläiset ensi-ilta 1.7.2007.

Hölmöläistarina tiedetään. Silti nekin ovat sellaisia kansanperinteitä, että ne on syytä siirtää aina uuden sukupolven tietoisuuteen. Karstulan kesäteatteri Hölmöläiset tekee juuri tätä kunnioitettavaa työtä: lapsille tarkoitettu näytelmä perehdyttää hölmöyden perusteisiin ja tekee sen ihan omalla viehättävällä tavallaan.
Valopäiden valopussi Ohjaaja- käsikirjoittaja Ville Virkkunen on rakentanut irrallisten hölmöläistarinoiden ympärille jonkinlaisen kehys kertomuksen huijarista, konsultti Susi Ketusta (Niina Pekkanen), joka kiertää kyläläiseltä toiselle myymässä yhtä sun toista tarpeetonta. Hän myy yhdelle läpinäkyvät muovipussit valon sisälle kantamiseksi, toiselle puhelinkopin juorusuojaksi ja kolmannelle älykalaa tonnilla. Onneksi kylällä sattuu pyörähtämään myös perinnetutkija Saima Peipponen (Jutta Lehtinen), joka huomaa Susi Ketun ikävät aikeet ja ryhtyy vastatoimiin. Karstulan kesäteatterissa esitys on riittävän yksinkertainen nuorempienkin lasten ymmärrettäväksi, minkä lisäksi mihinkään yksittäiseen kohtaan ei jämähdetä liian pitkäksi aikaa; esitys kulkee rivakasti eteenpäin ja päättyy juuri, kun pitääkin eli noin puolentunnin kohdalla. Esiintyjät ovat selkeäsanaisia ja hyvin sujuvia. Lehtinen tempoilee, riuhtoo ja elehtii kaiken muunkin tavoin sen verran paljon, että katsojien mielenkiinto pysyy esityksen tapahtumissa vaivatta. Myös kaikki nuoret esiintyjät näyttelevät ihailtavan sujuvasti. Esitys onnistuu olemaan myös hauska. Hölmöläiset ovat vaivatonta, kevyttä ja lapsia ajatellen tehtyä lastenteatteria, jota kannattaa käydä vilkaisemassa, jos Karstulan suunnalla liikuskelee.
Teemu Salohalme
Julkaistu Keskisuomalaisessa 3.7.2007