Minä olen maanviljelijäsuvun turmeltunut vesa. Sukumme on viljellyt maata Hirviniemellä, Pohjois-Karjalassa yli 300 vuotta. Elimme aika kaukana keskuksista, sähkötkin tulivat meille vasta kun olin neljäntoista. Minun nuoruuteni taide-elämyksiä olivat kirjat ja radiokuunnelmat, sillä televisio ei tullut ensimmäisenä sähkön mukana.

Ensimmäinen toiveammattini oli osuuskauppias! Saisi kuskata tavaroita ympäriinsä pakettiautolla. Sitten halusin tutkimusmatkailijaksi ja leijonanmetsästäjäksi. Ensimmäinen järkevä (lue: huuhaa) toive oli tulla teatteri- tai elokuvaohjaajaksi. Koulussa olin hyvä piirtämisessä ja luovassa kirjoittamisessa. Tein sarjakuvia, animaatioinakin

Ensimmäinen työpaikka oli kotitila, tottakai. Työn tekeminen aloitettiin jo varhain. Ensimmäinen palkallinen työ oli Pohjois-Karjalan Uittoyhdistyksessä, jossa työskentelin uittokaudet 16-vuotiaasta 21-vuotiaaksi, joka kesä. Työt alkoivat jäiden lähdettyä ja jatkuivat syksyyn.

Se oli minun yliopistoni. Opin sieltä enemmän ryhmädynamiikasta kuin olisin kai missään muualla voinut. Hahmoja oli monenlaisia. Vanhoilta tukkijätkiltä opin senkin, miten Suomi on vuosikymmenien aikana muuttunut.

Äiti istutti minuun tulevaisuuden optimismin. Ragni Malmsten lauloi vuosia sitten Mummon räsymatosta jotenkin niin, että ”jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei niin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois...”

Asun Selkien kylässä, Pohjois-Karjalassa. Täältä näkyy kauas, ainakin 30 kilometriä, 180 asteen panoraamassa. Saan kotikuistilta katsoa Pielisjoen kimallusta.

Joskus Kuningasjätkän kuudennen ja seitsemännen käsikirjoitusversion välissä kirjoitin elokuvasäätiöön kirjeen: Tukkilaiselokuva. Miksi tämä kansallinen aihe, epookki? Miksi John Ford tuhlasi koko elämänsä tekemällä lähes pelkästään elokuvia maansa lehmänhoito- ja ratsuväkimenneisyydestä? Onko sillä väliä kuljetetaanko nautoja vai tukkeja? Eikö suomalainen todellisuus kelpaa? Onko tango kansallisena hirttäytymismusiikkina jotenkin "pöterömpää" kuin blues? Eikö savolainen käy neekeristä? Onko verevä, runsas ja kansanomainen meininki vähäarvoisempaa kuin kuivakas ja viileä "ART"? Onko omakohtaisuus ja henkilökohtainen suhde aiheeseen kirous? Jos on, munilleen menee.

Kuningasjätkä elokuvassa ja näytelmässäkin on pitkiä monologeja, tarinoita. Vain yksi on omilta uitto-kesiltä muistiin pantu Hanneksen tarina. Elokuvassahan sen esitti upeasti Esko Nikkari. Uittotyömaalla sen kertoi minulle omana kokemuksenaan Hannes Kuronen. Oli elämänsä tukkijätkänä touhunnut mies, ikänsä puolesta jo vanhainkotiin kuulunut. Hänelle ei kukaan vain kehdannut sanoa, että älä nyt enää tule tänne uitoille notkumaan. Hannes katseli kymppinä päältä kun me pojan kossit puurrettiin. Kaikki tauot Hannes kertoi tarinoita, iski rukkaset päällekkäin polvelle ja aloitti:
- Aikonnaan oli tuolla...
Vasta kolmantena kesänä alkoi nauha pyöriä uudestaan alusta.

Olin ollut jo uittohommista poissa pari vuotta, kun sain kuulla Hanneksen kuolleen. Oli jäänyt keväällä, jäiden lähdön aikaan Joensuun Alkon eteen repussaan uudet kumiteräsaappaat ja pari pulloa Koskenkorvaa. Se oli vielä kerran tulossa uitolle.

Vuosituhannen alussa päätimme säveltäjä Vesa Mäkisen kanssa, silkkaa rahan ahneuttamme, muokata elokuvakäsikirjoituksesta musiikkinäytelmä teatterin lavoille. Jossakin vaiheessa projektia homma alkoi kiinnostaa oikeasti; Vesa sävelsi sydämeen käypää musiikkia ja minä kaivoin esille ennakkotutkimuksen aikaiset ja elokuvasta pois jääneet juonen käänteet . Lopputuloksesta olen nykyään sitä mieltä, että se kelpaa hyvinkin tekosyyksi tehdä näyttämöesitys, mutta sillä luvalla/ehdolla, että kunkin version tekijä, omaa harkintaansa käyttäen, tekee paikkakunnalle, murteelle ja näyttelijöille soveltuvan työn, tekee sen niin, että hyvä tulee.

Tähän loppuun haluan kertoa pienen tarinan, joka muutti elämääni elokuvan kuvauksissa:

Kerran Kuningasjätkän kuvauksissa, Ilomantsissa, tulin kuvauspaikalle reilun tunnin muita edellä. Mieleni oli synkkä, koska aikataulun mukaisesti meidän piti kuvata parin tunnin päästä täysin tyynen veden pinna vaativia kohtauksia, mutta kohtalo oli laatinut harmikseni pilvipoutaisen ja tuulisen päivän. Pilvet liikkuivat vauhdikkaasti, samoin niiden varjot, jotka tekisivät kuvauksesta lähes mahdotonta valotuksen kannalta. Pahinta oli, että järven pinta karehti harmaana pienessä aallokossa. Ei sentään satanut. Mitään ei ollut tehtävissä, joten heittäydyin siihen rantaniitylle pitkään heinikkoon selälleni ja katselin taivaalla kiitäviä valkoisia pilviä. Lapsena olin aina rakastanut pilvien katselemista. Niiden muuttuvat muodot kiehtoivat minua loputtomasti, etenkin kun ne saivat mielikuvitukseni hurjaan laukkaan ja pystyin erottamaan taivaalla eläimiä laumoittain, ihmisten profiileja ja kaikenlaista muuta, eikä aikaakaan, kun pilvet jo näyttelivät osaa jossakin päästäni kumpuavassa juonellisessa tarinassa. Nyt makasin hiljaa ja koetin pinnistää aikuisen "taiteilijan" mielikuvitustani, saadakseni edes yhden pilven näyttämään joltakin muulta kuin valkoiselta vesihöyryltä; ei mitään. Kului varttitunti, puoli tuntia... Sitten kuin padon murtuminen; lapsuuteni pilvihahmot täyttivät hetkessä koko sen kaistaleen taivasta jonka siltä paikaltani näin. Kyyneleet herahtivat silmänurkkiin. Ajattelin, että en vielä ole kuollut. Nukahdin niihin tunnelmiin melkein tunniksi ja heräsin vasta kuvausryhmän autojen ääneen. Kohottauduin istumaan. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet kadonneet. Järven pinta heijasti taivasta kuin virheetön peili.

Näytelmän kirjoittaja Markku Pölönen